Vuosi täynnä... mitä?

Vähän yli vuosi sitten Iines kuoli. Tasan vuosi sitten aloin hoitamaan uutta ponia, Silver Promisea.

Ajattelin jo alunperin, etten pystyisi ikinä kiintymään tähän poniin. Tiesin, että olisi virhe hyväksyä hoitotarjous, muttei ollut muitakaan tarjolla. Kai se oli vaan sellanen automaatio? Ekoina hoitokertoina Silver vaan möllötti. Ja möllötti. Ja möllötti vielä vähän lisää. Se ei ottanut mitään kontaktia kehenkään, ellei kyseessä sattunut olemaan joku taskut täynnä sokeripaloja. Enkä mä halunnut, että luottamus perustuu herkkuihin. Se täytyy ansaita oikeasti.

Mä yritin - ja yritän vieläkin - oppia tykkäämään siitä. Vietin aikaa sen kanssa, laitoin sitä kaikille tunneille, ahkerasti taluttelin sitä ja puunasin kamoja. Parin kuukauden jälkeen mä kysyin "Opinko mä koskaan tykkäämään tästä?" ja mulle vastattiin "Hei, siitä on mennyt vasta... Mitä? Kaksi kuukautta? Kyllä sä siitä opit tykkäämään, usko pois." Hmm, silti mä kysyn vieläkin tätä samaa. Opinko mä koskaan tykkäämään tuosta ponista?

Ja nyt siitä on sentään kulunut jo vuosi.

Silverin kanssa olen oppinut paljon enemmän kaikkea ratsastuksellisesti. Hyppäsin ekan alueluokkani (tuntsarit) sen kanssa, treenasin koko kesän ja nykyään Silver kuuluu niihin "mukavuusalueponeihin", joilla on tosi helppo ratsastaa. Joihin mä luotan selässä täysin ja jotka mä hallitsen sataprosenttisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita minkäänlaista henkistä sidettä. Ei, sellaista meidän välillä ei ole koskaan ollut.
Kyllähän sieltä täältä löytyy toki niitä kivojakin hetkiä ja onhan siinä ihan jotain hyviäkin piirteitä, vaikkei siltä kuulostakaan. En mä joka sekunti sitä vihaa, enkä mä voi sitä mistään syyttää. Tää kaikki on ihan mun oma vika, mutten mäkään sille mitään voi. Silveriä ei vaan ole luotu mulle.

Kai se on välillä ihan söpö. Kai? Kaikki aina kehuu sitä, "kuinka ihana ja söpö ja hellyyttävä" se on. Miksei tämä sitten kuitenkaan iske muhun? Ehken ole niiden "hellyyttävien ja söpöjen" ponien ystävä. Tästä kielii luultavasti mieltymykseni mm. Dixieen, joka ei tainnut olla tallin kilteimmästä päästä. Silti se oli mun mielestä silloin kaikkein kivoin, heti Iineksen jälkeen. Ja kaikkein kivoin Iineksen kuoleman jälkeen. Silverissä vaan elää liian vahvasti Iineksen leima. Kuinka usein mulle sanotaankaan "Se on vähän ku Iines" tai "Se muistuttaa tosi paljon Iinestä!" Ja kuinka raivostuttavaa se on kuulla. Silver on kaikkea muuta kuin Iines.

En tiedä, kuinka kauan mä enää viitsin Silveriä hoitaa. Nykyään se on enemmän pakkopullaa, toimin konemaisesti. Kamojen putsaus, pakin järjestely... Ne on sellasia asioita, joita mä teen joskus huvikseni, koska silloin en tavallaan ajattele, että ne on Silverin. Mutta enää ei kulu tunteja siihen, että mä vaan hengaisin ponin kanssa, rapsuttelisin sitä tai syöttelisin sitä pitkään. Teen vain kaiken, mitä täytyy ollakseen "hyvä hoitaja". Laitan sitä kuuliaisesti joka tunnille, tosiaan hinkkaan noita kamoja ja talutan aina. Siinäkin on kyse vain periaatteista. Samantien, jos tykästyn johonkin uuteen (tai miksei vanhaankin) hevoseen, aion vaihtaa hoitohevosta. Ja mielellään hevoseen, nää ponit alkaa tosissaan kyllästyttää.

Loppuun vielä video, jonka väsäsin;